Tehty kestämään
Micke Björklöf & Blue Stripin uusin levy „Ain’t Bad Yet” tihkuu osaamista ja tervettä itseluottamusta – ja niiden ensiluokkaista toteuttamista.

Micke Björklöf & Blue Stripin „Ain’t Bad Yet” on vuoden 2015 näkyvimpiä ja tärkeimpiä kotimaisia levyjä. Se on Björklöfin isomman bändin toinen laajamittainen kansainvälinen
levyprojekti. Edellinen levy „After the Flood” äänitettiin runsaat kaksi vuotta sitten New Orleansissa. Levyttämistä ulkomailla treenailtiin vuonna 2007, kun Lontoossa syntyi
„Whole ‚Nutha Thang”. Siihen nähden, kuinka suuren työn Björklöf joukkoineen teki New Orleans –levyn eteen, on aika yllättävää, että seuraaja ilmestyi jo puolitoista vuotta myöhemmin. „Ain’t Bad Yet” ei ole todellakaan mikään hätäisesti tekaistu menestyslevyn jatko-osa, vaan teos, jonka ilmeisenä tavoitteena on korkea tasalaatuisuus. Albumin tuottajaksi saatiin moninkertainen Grammy-voittaja John Porter, ja äänityspaikaksi valikoitui kuuluisa Rockfield Studios. Walesiin orkesteri matkusti viime vuoden lokakuussa. Uutuuskiekko pitää sisällään yksitoista kappaletta. Määrä on ihanteellinen: se kertoo bändin luottamuksesta biisimateriaaliin. Määrällä ei yritetä korvata laatua, toisin kuin lukemattomilla muilla nykyajan albumeilla. Leijonanosa sävelteoksista pulppuaa jälleen kerran kitaristi-hovisäveltäjä Ville „Lefty” Leppäsen kynästä. Levy on monipuolinen. Sen lokeroiminen tiettyyn genreen on vaikeaa ja turhaa. Riittänee, kun todetaan, että se on varmasti monien bluesin ja sen sukuisen musiikin ystävien makuun. ‚Rehellisin’ blues taitaa olla „Hold Your Fire Baby”, jolla Björklöf heittää lauluosuuksien lisäksi mojovat huuliharput. Jatkumon toisesta päästä löytyy „Today”. Se kallistuu countryn ja vähän popinkin territoriolle.

„Rain in Jerusalem” lienee suunniteltu levyn ydinkappaleeksi. Lefty on ideoinut suoranaisen ihmeriffin, jonka ympärille biisin kasvava luonne rakentuu. Sotaa ja yleistä vihanpitoa vastaan taisteleva sanoitus on sanarikkaudessaan melkein rap-tyyliä, ja tuskin aivan ihanteellinen Björklöfin lauluilmaisulle. Orkestrointi on verrattain iso, mutta kasvava rakenne ei tule täysin hyödynnetyksi. Yleisesti hyvä riffi on biisille mahdollistaja; nyt kappale jää riffin vangiksi, ja alun tyyntä ennen myrskyä –tunnelman antamat lupaukset jäävät lunastamatta.
„Get Ya in Da Mood” –biisin valinta „Jerusalemin” perään on täydellinen veto. Nyt vedetään simppelillä groovella ja tarinoidaan reissuista Yhdysvaltain etelään. Tällä ryhmällä on siihen papua, ovathan takana muun muassa New Orleans –matka sekä Björklöfin trion, 
Micke & Lefty feat. Chefin, kisamatka International Blues Challenge –karkeloihin Memphisiin. Lefty heittää (hänen mittakaavallaan) yksinkertaisen kitarasoolon, joka iskee napakymppiin. Björklöf puristaa laulussa vähän turhaan. Kevyemmällä laululla kappale olisi vielä viekoittelevampi, seksikkäämpi pala. Voimallinen ja kiireinen laulutapa sen sijaan sopii avausbiisille „Last Train to Memphis” oivallisesti. Kappaleella kärsimätön kertoja odottaa junan lähtöä ehtiäkseen Memphisiin kuulemaan muun muassa Carl Perkinsiä ja Howlin’ Wolfia. Taidetaan elää 50-lukua. Parilla kappaleella Micke onneksi osoittaa, ettei hän ole yhden tyylin mies. Nimikappaleella ilmaisu on rauhallinen, samoin hitaalla blues-rockilla „Sweet Dream’s a Sweet Dream”. Jälkimmäinen tuo mieleen Michael Burksin slovarit. Sen leijaileva tunnelma imaisee kuulijan pehmoisen uneliaalle matkalle.

Mainio basisti Seppo Nuolikoski on häärinyt parin kappaleen tekijänä. Rento rokki „Troublemaker” palauttaa mieleen raidan „Jungle Cat”, joka oli yksi „Whole ‚Nutha Thang” –kiekon kohokohdista. „Blame It on the Bright Lights” nousee levyn yllättäjäksi. Ilmaisultaan se on „Troublemakerin” tapaan rento, ja muutakin mielenkiintoista löytyy kuin hauska
kertosäe. Kappaleen kertojalla on näet mennyt illanvietto pitkäksi, ja hän anoo mielitietyltään armoa lukitun ulko-oven takana. Tarina ei kerro, kuinka miespolon kävi, mutta hauska stoori on näinkin… Lefty Leppäsen mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja. Sävellyksiin, sanoituksiin ja kitaraosuuksiin tuntuu löytyvän uutta ideaa aina vaan. Sanoituksissa riittää
teemoja ja kielikuvia; osa teksteistä tosin jää fiilistelyn tasolle. Myös rumpali 
Teemu Vuorela on levyn ehdoton supertähti. Tätä on odotettu: Blue Strip on saanut vihdoin sen ison, täyteläisen ja persoonallisen rumpusoundin, johon on ollut rahkeet jo pitkään. „Last Train to Memphis” –avauksen lisäksi soundi on parhaimmillaan kappaleilla „In Chains” ja „Rat Chase”; jälkimmäisellä Vuorela saa yhdessä Timo Roiko-Jokelan kanssa aikaiseksi melkoisen lattarityylisen tulituksen. Tim Lewisin koskettimet ja laulukaksikon (Lena Lindroos ja Veera Railiovierailut ripottelevat kivaa maustetta. Pääosassa on silti viisimiehinen Micke Björklöf & Blue Strip.

„Ain’t Bad Yet” –levyllä on niin paljon tuotannollisia, musiikillisia ja merkityksiin liittyviä arvoja, että sen täydellinen ymmärtäminen vaatii toistuvaa ja pitkäjänteistä kuuntelua. Mitä paremmin sanoman ymmärtää, sitä antoisampi on vastaanottajan kokemus. Tämä albumi tulee kestämään aikaa. Siksi se kannattaakin hankkia levyhyllyyn.
-Pasi Tuominen, Blues.Finland.com
Lue lisää

Osta nyt

Share Button