ENGLISH Blues as fierce as Beethoven’s Fifth Symphony in heavy rain. When it comes to Finns When it comes to Finns, it seems that everything they take on turns out well. Producing nuclear power and fighting the Russians, for example, but also the blues. Ville “Lefty” Leppänen’s trio set at Haapsalu left aside any pop-rock-style approach. What remained was nothing but pure blues. The greatest experience of the second day of this year’s Augustibluus came from across the Gulf of Finland – Ville “Lefty” Leppänen and Micke Björklöf together with Miikka “Chef” Kivimäki. The trio’s greatest strength was undoubtedly their three-part singing. The men sang beautifully. The range and power of their voices, especially Micke Björklöf’s ability to be both ruggedly powerful and warm at the same time, combined with his gift for storytelling. Blues begins with a story, or rather with an evocative message that the listener is meant to receive. Once that is in place, everything else is simply a bonus for the audience. One of Ville “Lefty” Leppänen’s two guitars was a historic blues instrument, an almost hundred-year-old resonator guitar with a metal body. Combined with Miikka “Chef” Kivimäki’s bass guitar, reminiscent of a double bass, it produced a highly sensitive and at times rough-edged sound. As his nickname suggests, Ville “Lefty” Leppänen plays left-handed. The instrument does not necessarily have to be held around the neck; it can be gently cradled in one’s lap and softly picked, like stroking the curls at a bride’s nape. Supported by tradition One reason why Finns are so good at playing the blues may lie in the tradition of folk singing. Compared with Estonia, Finnish traditional music sounds considerably more melancholic. The stretching of a single note, so characteristic of the blues, was already familiar on the other side of the Gulf long before the sorrowful songs of cotton pickers broke through around the world. A sadly resolute timbre also characterizes Ville “Lefty” Leppänen’s voice, but his main instrument is still the guitar – and, importantly, the way he plays it. Roots played with his fingers and shoulders; Ville “Lefty” Leppänen also brings his hips and legs into play. His way of playing is something you could simply sit and watch. Micke Björklöf has yet another talent – percussion. In the end, keeping track of all the different ways and instruments he used to play the drums became impossible. Once again, the listener sees raw power, which the musician can, whenever he wishes, reduce to the gentlest rustle. But the most important thing is how the musicians pay attention to one another, leave room for one another and respond to each other. It is not ping-pong, but rather football, with long passes sent across the field towards the goalmouth. Since the listener does not know how a ball struck with spin will eventually curve, one has to watch it while holding one’s breath. Sometimes it rolls all the way to the goal line; sometimes it stops halfway there. Good blues is characterized by pauses, and that could be heard in the Finns’ playing. If Ville “Lefty” Leppänen, Micke Björklöf and Miikka “Chef” Kivimäki’s trio had to be compared with something, the first thing that came to mind was Beethoven’s Fifth Symphony, heard in Haapsalu a few weeks earlier. It was being performed in such heavy rain that conductor Kristiina Poska was forced to stop the performance for a few minutes. Comparing the Tallinn Chamber Orchestra with three Finnish blues musicians may seem somewhat inappropriate to an uninformed observer, but the emotional intensity of the two concerts justifies the comparison. Not to mention the professionalism. A fitting venue The best venue at Augustibluus is the waiting pavilion at Haapsalu railway station, where there is both a sense of being squeezed side by side and a feeling of spaciousness. In addition, trains and waiting for them at stations are important images in blues songs. No wonder, since during the formative years of the blues, people travelled mainly by rail. Howlin’ Wolf’s song “Smokestack Lightning” (1956) refers to the cloud of sparks rising from a steam locomotive’s smokestack, but when you listen to the song, the essence of the blues reveals itself: hypnotic tension is born from the intensity of the voice, the music remains on a single chord, and complex harmony is easily replaced by a readily understood image. Lefty’s warm-up acts at the railway station were Australian singer-songwriter Michael Pollitt and, after him, Estonia’s own star Andres Roots. As he himself pointed out, he had just returned from a festival in Birmingham. The Birmingham Jazz and Blues Festival presents him as a wizard of the slide guitar. Roots plays alone, but creates a soundscape that gives the impression that there is more than one musician on stage. Using an open tuning, he creates contrasting, powerful chords to complement his quiet playing. Retuning the guitar during the concert is itself part of the show. Roots does not play only with his fingers; his shoulders come into play as well. An integral part of his performance is an expression of genuine joy and surprise: “Look what a complicated trick I just managed to pull off!” It is therefore easy to imagine that there is more than one musician standing on stage. I try to follow his fingers – at the railway station, the audience can stand very close to the stage – but I give up. Producing sounds as rugged as these must presumably have taken days and years of practice. Roots’s own composition “Starbuck Theme” probably expresses his aims in the blues most precisely. Roots plays quietly and melodically. Howlin’ Wolf’s raw power is not his model; Roots’s aim is to create a dreamlike atmosphere. The lines of sound created with the slide are like the shimmering haze of a hot day, through which the world appears in italics. On stage, Roots remarks that hearing Lefty Leppänen’s guitar playing on Finnish radio during the occupation was one of the first occasions when he took notice of blues music. A sadly resolute timbre also characterizes Ville “Lefty” Leppänen’s voice, but his main instrument is still the guitar – and the way he plays it.

Suomi käännös: ”Bluesia, joka on yhtä raivokasta kuin Beethovenin viides sinfonia kaatosateessa.” Suomalaisten kohdalla näyttää olevan niin, että kaikki, mihin he ryhtyvät, onnistuu hyvin. Ydinvoiman tuottaminen ja venäläisten kanssa sotiminen esimerkiksi, mutta myös blues. Ville ”Lefty” Leppäsen trion Haapsalun ohjelmistossa jätettiin poprock-henkinen lähestymistapa syrjään. Jäljelle jäi vain puhdas blues. Tämänvuotisen Augustibluusin toisen päivän suurin elämys tuli Suomenlahden toiselta puolelta – Ville ”Lefty” Leppänen ja Micke Björklöf yhdessä Miikka ”Chef” Kivimäen kanssa. Trion vahvin puoli oli ehdottomasti kolmiääninen laulu. Miehet lauloivat kuin unelma. Äänten laajuus ja voima, erityisesti Micke Björklöfin kyky olla samanaikaisesti rouhean voimakas ja lämmin sekä tähän yhdistyvä tarinankerronnan taito. Blues alkaa tarinasta, tai pikemminkin siitä kuvallisesta viestistä, jonka kuulijalle halutaan välittää. Kun se on kunnossa, kaikki muu on yleisölle pelkkää bonusta. Ville ”Lefty” Leppäsen kahdesta kitarasta toinen oli historiallinen bluessoitin, lähes sata vuotta vanha metallirunkoinen resonaattorikitara. Yhdistettynä Miikka ”Chef” Kivimäen kontrabassoa muistuttavaan bassokitaraan syntyi erittäin herkkä ja paikoin karu soundi. Kuten lempinimestä voi päätellä, Ville ”Lefty” Leppänen soittaa vasenkätisesti. Soitinta ei välttämättä tarvitse pitää kaulalla, vaan sitä voi hellästi pitää sylissä ja näppäillä hiljaa kuin morsiamen niskassa olevia hiuskiharoita. Perinteiden tukemana Yksi syy siihen, miksi blues onnistuu suomalaisilta niin hyvin, saattaa olla kansanlauluperinteessä. Viroon verrattuna suomalainen perinnemusiikki kuulostaa huomattavasti melankolisemmalta. Bluesille niin tyypillinen yhden sävelen venyttäminen tunnettiin Suomenlahden toisella puolella jo kauan ennen kuin puuvillanpoimijoiden surulliset laulut löivät maailmalla läpi. Surullisen päättäväinen sointi luonnehtii myös Ville ”Lefty” Leppäsen ääntä, mutta hänen tärkein välineensä on silti kitara – ja myös tapa, jolla hän soittaa sitä. Andres Roots soitti sormillaan ja hartioillaan, Ville ”Lefty” Leppänen ottaa mukaan myös lantion ja jalat. Hänen soittotapaansa voisi jäädä katselemaan pitkäksi aikaa. Micke Björklöfilla on vielä yksi lahja – lyömäsoittimet. Rumpujen soittamisen eri tapojen ja välineiden laskeminen meni lopulta sekaisin. Jälleen kerran kuulija näkee raakaa voimaa, jonka muusikko halutessaan pystyy muuttamaan aivan hiljaiseksi kahinaksi. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, kuinka muusikot huomioivat toisensa, jättävät toisilleen tilaa ja vastaavat toistensa soittoon. Se ei ole pingistä, vaan pikemminkin jalkapalloa, jossa annetaan pitkiä syöttöjä kentän yli maalin edustalle. Koska kuulija ei tiedä, mihin kierteellä lyöty pallo lopulta kääntyy, sitä täytyy seurata henkeään haukkoen. Joskus se vierii maaliviivalle, joskus pysähtyy puolimatkassa. Hyvälle bluesille on ominaista tauko, ja sen kuuli myös suomalaisten soitossa. Jos Ville ”Lefty” Leppäsen, Micke Björklöfin ja Miikka ”Chef” Kivimäen trion esitystä pitäisi verrata johonkin, ensimmäisenä mieleen tuli Haapsalussa muutamaa viikkoa aiemmin kuultu Beethovenin viides sinfonia. Sitä soitettiin niin rankkasateessa, että kapellimestari Kristiina Poska joutui keskeyttämään esityksen muutamaksi minuutiksi. Tallinnan kamariorkesterin ja kolmen suomalaisen bluesmuusikon vertaaminen saattaa olla asiaa tuntemattomasta jopa sopimatonta, mutta kummankin konsertin emotionaalinen lataus antaa siihen oikeutuksen. Ammattitaidosta puhumattakaan. Sopiva paikka Augustibluusin paras esiintymispaikka on Haapsalun rautatieaseman odotuspaviljonki, jossa on sekä kylki kyljessä olemisen tuntua että avaruutta. Lisäksi juna ja sen odottaminen asemalla ovat blueslauluissa tärkeä kuvasto. Eikä ihme, sillä bluesin muotoutumisen aikaan matkustettiin pääasiassa rautateitse. Howlin’ Wolfin kappale ”Smokestack Lightning” (1956) viittaa höyryveturin savupiipusta nousevaan kipinäpilveen, mutta kappaletta kuunnellessa avautuu bluesin olemus: hypnoottinen jännite syntyy äänen intensiteetistä, musiikki pysyy yhden soinnun ympärillä ja monimutkaisen harmonian korvaa helposti ymmärrettävä mielikuva. Leftyn lämmittelijöinä rautatieasemalla esiintyivät australialainen laulaja-lauluntekijä Michael Pollitt ja hänen jälkeensä Viron oma tähti Andres Roots. Kuten hän itse korosti lavalla, hän oli juuri palannut Birminghamin festivaalilta. Birminghamin jazz- ja bluesfestivaali esittelee hänet slide-kitaran taiturina. Roots soittaa yksin, mutta luo äänimaiseman, joka antaa vaikutelman siitä, että lavalla olisi useampi kuin yksi muusikko. Avoimen virityksen avulla hän luo hiljaisen soiton vastapainoksi voimakkaita, kontrastisia sointuja. Kitaran virittäminen uudelleen konsertin aikana on puolestaan osa show’ta. Roots ei soita ainoastaan sormillaan, vaan myös hartiat ovat käytössä. Rootsin soittoon kuuluu olennaisena osana vilpitöntä iloa ja hämmästystä ilmaiseva ilme: ”Katso, millaisesta mutkikkaasta kuviosta selvisin juuri!” Niinpä on helppo kuvitella, että lavalla seisoo useampi kuin yksi muusikko. Yritän seurata hänen sormiaan – rautatieasemalla yleisö pääsee seisomaan aivan lavan lähellä – mutta luovutan. Näin rouhean kuuloisten äänien tuottaminen on ilmeisesti vaatinut harjoittelua päiviä ja vuosia. Rootsin oma kappale ”Starbuck Theme” ilmaisee ehkä kaikkein tarkimmin hänen tavoitteensa bluesissa. Roots soittaa hiljaa ja melodisesti. Howlin’ Wolfin raaka voima ei ole hänen esikuvansa, vaan Rootsin tavoitteena on luoda unenomaisen tunnelman. Slidella luodut ääniviivat muodostavat kuin kuuman päivän ilmassa väreilevän usvan, jonka läpi maailma näyttää kursivoidulta. Roots kertoo lavalla, että miehityksen aikana Suomen radiosta kuultu Lefty Leppäsen kitaransoitto oli yksi ensimmäisistä asioista, joissa hän tunnisti bluesmusiikin. Surullisen päättäväinen sointi luonnehtii myös Ville ”Lefty” Leppäsen ääntä, mutta hänen tärkein välineensä on silti kitara – ja myös tapa, jolla hän soittaa.

Images tagged "parus"

Related show